EKP:n 25 vuotta

EKP:n pääjohtajan Christine Lagarden avauspuheenvuoro EKP:n 25-vuotisjuhlassa

Frankfurt am Main, 24.5.2023

Minulla on ilo toivottaa teidät lämpimästi tervetulleiksi tähän tilaisuuteen, jota vietämme EKP:n ja eurojärjestelmän 25-vuotisen toiminnan kunniaksi.

Saksan entinen liittokansleri Helmut Kohl totesi aikoinaan mieleenpainuvasti, että rauha tarkoittaa muutakin kuin vain sodan puuttumista. Ja juuri siitä euron tarinassa on pohjimmiltaan kyse: kestävän perustan luomisesta rauhalle.

Euron tarina alkaa Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin tehtiin kaukonäköinen päätös maiden talouksien kytkemisestä yhteen niin tiiviisti, että ne olisivat tulevaisuudessa erottamattomat. Näin sai alkunsa ajattelutapa, jonka varaan Euroopan yhdentyminen on rakentunut.

Yhdentymistä vietiin eteenpäin voimallisesti. Emme vetäytyneet vastoinkäymisissä erilleen emmekä antaneet yhteisten saavutustemme valua hukkaan, vaan otimme haasteet päättäväisesti vastaan ja ratkaisimme ne yhdessä.

Samassa hengessä 1980-luvun loppupuolella kävi selväksi, että koko Euroopan yhteinen raha oli seuraava välttämätön askel tällä tiellä.

Eurooppa ja koko maailma olivat tuolloin muutosten keskellä.

Ensiksikin yhteismarkkinat olivat kehittymässä sisämarkkinoiksi. Oli siis entistäkin tärkeämpää varmistaa, etteivät keskeiset taloudet voisi turvautua valuutan devalvointiin kilpailukykynsä parantamiseksi. Se olisi murentanut luottamusta ja vaarantanut avoimuuden ilmapiirin.

Mutta kansainvälisten pääomavirtojen kasvun myötä Euroopan kiinteä valuuttakurssijärjestelmä muuttui yhä epävakaammaksi. Selkeä osoitus tästä ongelmasta oli valuuttakurssijärjestelmän kriisi vuosina 1992–1993.

Lisäksi kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden yhdentyminen uhkasi viedä eurooppalaisilta rahapoliittisen päätäntävallan. Kansainvälisiä valuuttoja liikkeeseen laskevien suurten maiden –varsinkin Yhdysvaltojen – rahapolitiikka vaikutti maailmantalouteen aina vain voimakkaammin.^[1]

Valuuttakurssijärjestelmästä huolimatta se merkitsi, että pienempien maiden mahdollisuudet muokata rahapoliittisia olojaan kansallisten tarpeiden mukaan olivat kaventumassa.

Berliinin muurin murtuessa ja kylmän sodan päättyessä esiin nousi myös uusia, perustavanlaatuisia kysymyksiä siitä, mihin suuntaan Eurooppa on menossa – ja kuka sitä hallitsee. Tarvittiin kipeästi uusia eurooppalaisia symboleja, jotka yhdistäisivät ihmisiä entistä suuremmassa ja monimuotoisemmassa unionissa.

Euro oli looginen vastaus näihin kolmeen muutokseen. Sen lupaukset eurooppalaisille olivat vakaus, riippumattomuus ja solidaarisuus.

Vakaus, sillä euro suojaisi sisämarkkinat valuuttakurssien heilahtelulta, kun valuuttakeinottelu euroalueella olisi mahdotonta.

Riippumattomuus, sillä yhteinen rahapolitiikka tekisi Euroopan rahataloudesta itsenäisemmän muihin suuriin toimijoihin nähden.

Ja solidaarisuus, sillä eurosta tulisi todella voimakas ja kouriintuntuva Euroopan yhtenäisyyden symboli, jonka ihmiset kohtaisivat arjessaan päivittäin.

Euro kestää kriiseissä

Voimme olla kiitollisia eurooppalaisten päättäjien kaukonäköisyydestä. Euron syntyessä 1.1.1999 he tuskin osasivat aavistaa, millaisia kriisejä oli edessä.

EKP:n ensimmäisen pääjohtajan Wim Duisenbergin kaudella maailmaa koettelivat syyskuun 11. päivän terroriteot ja vuosituhannen vaihteen IT-kuplan puhkeaminen eli dotcom-kriisi. Hänen seuraajansa Jean-Claude Trichet luotsasi keskuspankkia maailmanlaajuisen finanssikriisin ja valtionvelkakriisin alkuvaiheessa, ja tätä työtä jatkoi edeltäjäni Mario Draghi. Hänen kohtaamiaan haasteita olivat huoli euroalueen tulevaisuudesta ja pitkittynyt liian hitaan inflaation jakso.^[2]

Omalla toimikaudellani vastaan on jo tullut pandemia ja sen mukanaan tuomat talouden sulkutoimet, Venäjän häikäilemätön hyökkäys Ukrainaan, energiakriisi ja paluu liian nopean inflaation aikaan.

Euro on kuitenkin täyttänyt peruslupauksensa kriisien keskelläkin. Rahaliitolla on ollut tärkeä osuus siinä, että olemme selviytyneet kaikista koettelemuksista joka kerta hiukan vahvempina.

Euro on ensiksikin tuonut meille vakautta.

Vakaiden valuuttakurssien myötä sisämarkkinat – ja sitoutuminen rauhaan, jota ne pohjimmiltaan merkitsevät – eivät ole ainoastaan selviytyneet, vaan nousseet kukoistukseen. Voi vain kuvitella, kuinka houkuttelevalta vaihtoehdolta oman maan talouden suojaaminen – protektionismi – olisi näyttänyt, jos devalvointi kilpailukyvyn parantamiseksi olisi vielä ollut mahdollinen.

Euro on myös suojannut meitä ulkoa tulevilta sokeilta. Siitä tuli pian käyttöönottonsa jälkeen maailman toiseksi tärkein varanto- ja laskutusvaluutta. Niinpä yli puolet euroalueen kaupasta on nyt euromääräistä, ja toisen puolen osalta yhteinen raha on suojannut talouttamme valuuttakurssien liialliselta vaihtelulta.^[3]

Asiaa havainnollistavat EKP:n asiantuntija-arviot. Niissä todetaan, että jos euroa ei olisi otettu käyttöön, joidenkin euroalueen maiden valuuttakurssien lasku Yhdysvaltain dollariin nähden olisi saattanut olla finanssikriisin aikana jopa 14 % suurempi ja pandemian aikana jopa 10 % suurempi.^[4]

Epävakautta on toki esiintynyt muilla talouden osa-alueilla, jotka puuttuivat euroalueen alkuperäisestä suunnitelmasta, ja viiltävimmin tämä tuli esiin valtionvelkakriisin aikana. Milloin puutteita on tullut vastaan, ne on kuitenkin pyritty korjaamaan, ja tärkeä lisäys on ollut yhteisen pankkivalvonnan perustaminen.

Toiseksi euro on lisännyt riippumattomuuttamme. Talouden ohjakset ovat olleet omissa käsissämme, ja olemme voineet toteuttaa sellaista rahapolitiikkaa, jota Euroopan hintavakauden ja kasvun turvaaminen edellyttää.

Yhteisen rahapolitiikkamme ansiosta EKP on voinut vastata nopeasti ja määrätietoisesti kaikkiin sokkeihin, jotka meitä ovat kohdanneet. Näin olemme toimineet silloinkin, kun muut suuret maat ovat valinneet toisen linjan.

Selvimmin tämä tuli esiin vuonna 2013, jolloin Yhdysvaltain keskuspankki ryhtyi kiristämään rahapolitiikkaa euroalueen ollessa vielä toipumassa valtionvelkakriisistä. Siinä tilanteessa saatoimme noudattaa itsenäisesti omaa linjaamme ja aloittaa elvyttävät rahapoliittiset toimet, joita jatkettiin 26 peräkkäisen vuosineljänneksen ajan.

Kolmanneksi euro on tehnyt Euroopasta solidaarisemman.

Se on toiminut yhtenäisyyden symbolina näinä äärettömän haastavina aikoina ja kannustanut tukemaan toisiamme synkimmilläkin hetkillä. Juuri siksi euroalueeseen liittyy jatkuvasti uusia maita.

Viimeisten 25 vuoden aikana olemme toivottaneet tervetulleiksi yhdeksän uutta maata. Meitä oli aluksi 11 ja nyt 20. Uusin tulokas on Kroatia, joka liittyi euroalueeseen tämän vuoden alussa.

Olemme nyt saavuttaneet aseman, jossa ihmiset osaavat pitää erillään instituutiot ja niiden toteuttaman politiikan – ja sitä pidän merkkinä menestyksestä. Vaikka EKP:n politiikasta voidaankin olla montaa mieltä, enimmäkseen ollaan yhtä mieltä siitä, että euroalueeseen kuuluminen on oikea ratkaisu.

Kun valtionvelkakriisin aikana euroa kannattavien osuus oli alimmillaan 60 %, se on nyt lähes 80 %.^[5] Tämän kannatuksen syvyys on mitattu myös vaaliuurnilla aina, kun euroalueen jäsenyys on ollut esillä kansallisissa vaaleissa.

Tulevaisuuden näkymiä

Tähänastinen menestys ei suinkaan tarkoita, että työmme olisi valmis. Se tarkoittaa, että olemme nyt saavuttaneet aseman, jossa voimme tehdä parhaita valintoja rahaliiton kannalta – sen sijaan, että kyseenalaistaisimme rahaliiton tarpeellisuuden.

Nyt on aika kirjoittaa seuraava luku euron tarinassa. Sen kulku riippuu toimista, joita me eurooppalaisina toteutamme.

EKP:n kannalta lähiajan ensisijaisena painopisteenä on palauttaa inflaatio ajallaan takaisin keskipitkän aikavälin tavoitteeseen eli 2 prosenttiin. Ja siihen tavoitteeseen me tulemme pääsemään.

Mutta kuten hiljattain totesin, geopoliittisten muutosten, digitaalisen siirtymän ja ilmastonmuutoksen uhan keskellä tulemme varmasti kohtaamaan lisää haasteita, joihin EKP:n on vastattava. EKP:n tehtävä on tarjota vakautta maailmassa, joka on kaikkea muuta kuin vakaa.^[6]

Luotamme myös siihen, että muut päätöksentekijät hoitavat oman osansa. Rahaliitto ei suinkaan ole päätepiste – se on jatkuva yhdentymisen prosessi. Jokaisen päätöksentekijöiden sukupolven on vietävä sitä vuorollaan eteenpäin. Rahaliiton tulisi olla monitahoinen, ja yhdentymisen edistämiseksi sen tulisi pitää sisällään niin finanssipolitiikkaan, rahoitusmarkkinoihin kuin pankkitoimintaankin liittyviä osa-alueita, etenkin jotta euron kansainvälistä asemaa voidaan lujittaa entisestään.

Kun Wim Duisenberg otti vastaan eurolle myönnetyn Kaarle Suuren palkinnon vuonna 2002, hän kuvasi euroa kolminkertaiseksi sopimukseksi.^[7]

Se on maiden välinen sopimus voimien yhdistämisestä. Se on EKP:n ja Euroopan kansalaisten välinen sopimus siitä, että EKP vastaa heidän tarpeisiinsa ennen kaikkea huolehtimalla hintavakaudesta. Se on eurooppalaisten keskinäinen sopimus yhteisen valuutan jakamisesta.

Sopimus ei kuitenkaan tuo mukanaan vain oikeuksia – se sisältää myös velvollisuuksia. Nyt meidän kaikkien – niin johtajien, instituutioiden kuin kansalaistenkin – asiana on pitää sopimuksesta kiinni tulevaisuudessakin.